Saaristolainen on itsenäinen ja omavarainen

Saaristolaisuus mielletään usein niin meillä kuin muuallakin erityislaatuiseksi elämänmuodoksi. Esimerkiksi brittejä leimaa saarivaltioajattelu, joka tekee heidät ”toisenlaisiksi” manner-eurooppalaisten silmissä. Myös ahvenanmaalaisissa on vahvoja saaristolaispiirteitä.

Itse en ole saaristolainen, mutta olen seurannut koko ikäni velkualaista elämänmenoa kesäisin ja muina koululaisen loma-aikoina. Siksi luulen saaristolaisuudesta jotakin tietäväni – ainakin siitä, mitä se on perinteisesti ollut. Uusi aika on tosin muuttanut saaristolaisuutta monellakin tavalla.

Saaristolaisuus merkitsi alunperin leivän hankkimista luonnosta – armottomasta merestä sekä sen ympäröimiltä karuilta saarilta ja luodoilta. Niukkuus ja puute siis leimasivat saaristolaisen elämää menneinä aikoina. Siksi mitään ei tuhlattu ja elettiin kaikin puolin säästäväisesti. Raha oli melkeinpä pyhä asia.

Joskus 1950 -luvulla kesäänsä Palvassa viettäneiden kaupunkilaispoikien mielestä Riihimäen talon yksinkertainen ruokahuolto ei aina tyydyttänyt. Kun veljeni ja minä sanoimme, että en mää tykkää tästä, Pappa-Hemming tokaisi: ”En määkään tykkää, mut syön vaa ko reerattu o”. – Aune-täti saattoi tähdentää paistettuja perunoita tarjotessaan: ”Nämä on syötävä kaik’ – niis on ainetta!” Aine oli kallisarvoista voita. Vaikka voita kirnuttiin itse, ei sitä mitenkään runsaasti käytetty, sillä se oli tärkeä myyntituote. Vaatteet ja työvälineet paikattiin niin pitkälle kuin mahdollista.

Olosuhteiden karuus on luonut saaristolaisiin yhteishenkeä. Lauri Valtonen totesi, että täällä on syytä elää sovussa naapureiden kanssa, sillä oma henki voi joskus riippua naapureista. Naapuriapu onkin tyypillinen piirre saaristossa edelleen. Yhteishenkeä kuvastavat Velkuassa pidetyt sopuvaalit, joissa toimittiin ilman puoluetunnuksia. Valtuustoehdokkaita asetettiin sellainen määrä, että kaikki tulivat valituiksi.

Koska saaristolainen on sinut meren kanssa, ei ole ihme, että Velkuassakin kukoisti aikoinaan merenkulku. Erityisesti niin sanotun talonpoikaispujehduksen kulta-aikoina Velkuassa rakennettiin laivoja, joilla purjehdittiin jopa Välimeren satamiin saakka.

 Saaristossa vietetty nuoruus valmensi tehokkaasti merenkulun ammatteihin. Niinpä moni velkualainenkin lähti merille. Serkkuni Sakari toimi merikapteenina – tosin hän asui Uudessakaupungissa, mutta vietti kaikki koululaisen lomat Palvassa.

Äärettömän meren ääressä elävä ihminen tottuu ajattelemaan avarasti. Esimerkiksi Velkuaan tuli sellainen uutuus kuin puhelin jo 1920-luvulla. Eristyminen mantereesta ei merkinnyt ahdaskatseisuutta. Meri johdatti miehet Rääveliin, Antwerpeniin ja muihin kaukaisiin satamiin. Moni Velkuastakin lähti Amerikan kultamaahan, ja menestyi siellä.

Saaristolaisuuteen kuului myös omavaraisuus – olojen niukkuuden ja huonojen kulkuyhteyksien sivutuote. Entisaikoina esimerkiksi Velkuasta yhteydet kaupunkeihin ja muihin keskuksiin hoidettiin vesitse tai hankalien maantieyhteyksien kautta. Vasta Teersalon maantie toi Velkuan lähemmäksi mantereen keskuspaikkoja.

Kelirikko eli ”säitttenriita” saattoi eristää saaren kokonaan mantereesta. Silloin jäät olivat liian heikkoja kestämään liikkumista, mutta kyllin vahvoja estämään veneliikenteen. Niinpä velkualaiset joutuivat varaamaan kotiin rautaisannoksen pilaantumattomia ruokatarvikkeita ja kaikkea muutakin tavaraa. Muistan hyvin Aune-tädin kuivamuonavaraston.

Omavaraisuuspyrkimykseen liittyi myös tietynlainen itsenäisyys ja riippumattomuus. Saaristossa ei esimerkiksi oltu totuttu luottamaan manteren puolelta tulevaan apuun. Kerran ”Kaupan Veikko” Suominen paheksui sitä, että kunta ei tullut toimeen omillaan, vaan otti vastaan joitakin valtionapuja. Luultavasti jo silloinkin oltiin mantereen kunnissa kärkkäitä käyttämään kaikki mahdolliset valtionavut.

Vaikka luonnonolosuhteet ja toimeentulomahdollisuudet ovat saaristossa parantuneet huomattavasti edellä kuvaamistani ajoista uskon, että saaristolaisuudessa on edelleen jotakin sellaista, joka poikkeaa edukseen manterelaisuudesta. Ainakin parhaimmillaan siihen sisältyy epätavallisen suuri annos itsenäisyyttä ja omavaraisuutta. Nämä vaikuttavat nyky-Suomessa yhä harvinaisemmilta ominaisuuksilta.  

- Pekka Pihlanto

Kirjoitus on Mistä on tämän päivän saaristolaisuus tehty -kirjoituskilpailun satoa syksyltä 2016